7/6/10

Mokoma – Sydänjuuret (2010)

Odotin Mokoman uusinta kuin kuuta nousevaa, koska kotimaisista yhtyeistä Mokoma on yksi niistä, joka on minuun syvimmät jäljet jättänyt. Edellinen albumi Luihin ja ytimiin (2007) oli kelpo levytys, tosin epäyhtenäisyytensä ja muutamien alilyöntien vuoksi hieman askel alaspäin edeltäjästään, Kuoleman laulukunnaista (2005), joka edelleen on omalla listallani Mokoman paras levytys. Ja melkeinpä paras suomenkielinen metallilevy koskaan. Sydänjuurten myötä vaan alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei Mokoma sille tasolle tule enää ikinä yltämään.
Mitä joka levy Mokomalta toivon, on rankempaan suuntaan astumista, kun bändin rankimmat ja thrasheimmat biisit mielestäni, lähes poikkeuksetta, kuuluvat bändin parhaimistoon. (Esimerkkinä edellisen levyn Veriveljet.) Rankemmalla suunnalla tarkoitan esim. synkempiä riffejä, painotusta karjunta-/ärinä-/murinalauluun ja kaikkien soitinten ja myös laulannan osalta nopeampaa tempoa.
Tässä vaiheessa valitettavasti Mokoman puhdas laulupuoli melodioneen alkaa pikkuhiljaa tökkiä. Aiemmilla levyillä olen sietänyt sitä, sen jäädessä usein taka-alalle parempien ominaisuuksien tieltä, ja totta puhuen, ei viimeisillä neljällä levyllä ole sentään näin alas melodioissa vaivuttu. Mutta nyt se on sanottava: Markon omaperäinen lauluääni yhdistettynä kehittämiinsä, vähintäänkin erikoisiin laulumelodioihin pilaa toisinaan kokonaisia biisejä. Ja tämä on ihan vitun ärsyttävää. Esimerkki: Sydänjuurten neljäs kappale Vääräleuka on instrumentaalisesti, ja säkeistöissä myös laulullisesti melkeinpä ysin suoritus, mutta vittu tuota kertosäkeen valittavaa laulumelodiaa! En kestä. Harmittavan usein kappaletta kuunnellessa, kertosäkeeseen ehdittäessä tulee skipattua koko kappale.
Kuuntelukelvottomiksi tuo laulumelodia-asia pilaa ainakin kappaleet Kristuksen pää ja pedon ruumis ja Älä anna sille nimeä. Mieleen tulee melkeinpä Mokoman kaksi ensimmäistä, ei-niin-metallia levyä, joilla Markon erikoiset laulannat olivat vielä enemmän etualalla. Ei vaan toimi.
Toinen suuri valitukseni lauluun liittyen on HITAIDEN laulumelodioiden/sanojen rytmityksen yhdistäminen nopeaan biittiin. Toisinaan myös kitarat hidastetaan lauluun sopivaksi, mutta nopea rumpukomppi jää, mikä on ihan helvetin typerän kuuloista. Tätä Mokoma on harrastanut aiemminkin, mutta sen verran vähäisessä määrässä, että olen pystynyt sivuttamaan ärsytykseni. Nyt en enää pysty. Esimerkkejä: Ei kahta sanaa (ilman kolmatta) on instrumentaalisesti loistoteos, mutta vittu, jos ne instrumentit poistaisi taustalta ja jäljelle jättäisi lauluraidan, voisi kappaleen laittaa saman tien Kari Tapion levylle. Saman virheen tekee biisi Niin hyville kuin pahoille.
Muita ärsytyksiä: raita 7, Rautaa rinnoista, sisältää niin ärsyttävän JENKKAkitaramelodian, että useimmiten biisin kuuntelu jää alkutekijöihinsä, vaikka poikkeuksellisesti kappaleen ärinälaulu on erinomaista. Pakko kai sekin oli jollain pilata.
Levyn ärsyttävin kappale, jonka pilaavat tylsä laulanta, huono laulumelodia ja sen hitaus kertsissä, helvetin epämetallit lyriikat, tuo vitun sing along –kertsi, ja tissityttövideo, on Hei hei heinäkuu, jonka pelkkä nimikin saa minut näkemään punaista. HEI HEI HEINÄKUU? KUULOSTAAPA IHAN SAATANAN HEVILTÄ??!!
”On jossain kesä, jossain ei näy pilven reunustakaan
Aina jossain laulu raikaa, jossain ilakoidaan”
No voi vittu miten ihanaa. Ei metallia kuulu pystyä laulamaan hymy huulessa, anteeks vaan.
Levyn positiivisten puolten läpikäyminen on suhteellisen lyhyt lista. Kaksi kappaletta löytyy, joista en löydä mitään vikaa: kakkosraita Vastavirtaan sekä ysiraita Kalmannäkijä (ei löydy tuubista). Näissä on synkkyyttä ja karjuntaa, Kalmannäkijässä black metal –vivahteita, ei hiventäkään mitään vitun heiheiheinäkuu-positiivista paskaa eikä herkkiä laulumelodioita. Jos Mokoma pysyisi tällaisena, olisin elämääni tyytyväinen.
Lähestulkoon noiden hyvien biisien tasolle yltää viimeinen kappale Turhuuksien turhuus, joka alkaa todella lupaavasti blastbeatilla ja aivan killerillä riffillä, on muutenkin ilahduttavan aggressiivinen, mutta VOI SAATANA, PITIKÖ SINNE KERTSIIN MENNÄ TUNKEMAAN JOTAIN VITUN HOMOKUOROJA????? Nuo helvetin mieskuorot on pilanneet monta hyvää kappaletta, muiltakin bändeiltä. Niiden takia Stam1nakin on usein ihan vitun perseestä. Karjukaa tai öriskää edes jos on pakko huutaa yhdessä, kuulostatte ihan naisilta.
Vahvasti luulen, että keski-ikään tasoittuminen johtaa tällaiseen, synkemmänsävyisen voimakkuuden häviämiseen musiikista. Kun elämä tasoittuu, niin musiikki tasoittuu. Kohta Mokomalta pyydetään kappaleita Yölinnuille ja ennen pitkää bändi itsekin päätyy soittamaan lavatansseihin. Johan se hevijenkkakin on tullut testattua.
Viimeinen positiivinen puoli: Mokoma on ihan helvetin hauska huumoribändi, jonka Mäntti-tv ja dvd:t tuottavat toisinaan parempaa viihdettä kuin bändin musiikki. Niin ja kitaristit on kans iha vitu komeita. 
Sydänjuuret: 6/10

No comments:

Post a Comment