2/6/11

Ajattara - Murhat (2011)

 
Ajattara on kuulunut meikäläisen rakkaimpiin heavy-orkestereihin heti ekasta levystään (Itse, 2001) saakka. Siitähän on jo kymmenen vuotta, perhana.. Se on melko harvinaista nykyään, että bändi pystyy pitämään näinkin pitkään kuuntelijaa otteessaan ja vielä syventämään kuuntelijan kiintymystä musiikkinsa.. ainakin jos minusta on kyse (ks. edellinen postaus Kornista). Seitsemän (viiva kahdeksan) kokopitkän joukosta vain yksi, Kalmanto, on horjuttanut uskoani Ajattaraan, mutta tämän levyn myötä kyllä olen taas aivan täysin Ajattara-uskovainen.

Ajattaran musiikissa on jotain, mikä puhuttelee suomalaista metallin ystävää. Suomenkieliset kansanrunoudesta ammentavat lyriikat, vitunmoinen synkkyys ja raivo, iskevät ja simppelit musiikilliset ratkaisut, matalat kitarat, kitarapornon puuttuminen, vokaalien täydellinen rytmitys, ja vokaalien loistokkuus ylipäänsä. Krediitit niistä menee suurimmilta osin bändin gurulle, Itse Ruoja Suruntuojalle, alias Pasi Koskiselle. Kaikki muut jäsenet ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta missään vaiheessa ei Ruojan näkemys ole musiikista kadonnut. Ehdottomasti yksi Suomen parhaista muusikoista.


Lätinät sikseen, nyt itse levyyn. Eli Murhiin. On tullut perinteeksi, että huomaan vasta Levykauppa Äxän etusivulta, milloin Ajattaralta on uutta materiaalia tulossa. Niin kävi nytkin. Huomasin asian vajaa kuukausi ennen julkaisua, joka oli 2.2. En asettanut suuria odotuksia tälle levylle, koska Ajattaran edellinen hevimpi kokopitkä Kalmanto (välissä oli puoliakustinen Noitumaa, joka on loistava, ja kokoelma Joululevy) oli soundeiltaan kummallisen tukossa eikä siten tuottanut niin suuria tunneryöppyjä kuin aiemmat levyt. Kelpo plätty se silti oli, eipä siinä. No, kun tämän kiekon laitoin ensimmäistä kertaa pyörimään, oli leuka tipahtaa lattiaan siltä istumalta. Vauhdikkain ja witun bläkein aloitus ever, siinä karisee nössöimmät kuuntelijat kyydistä saman tien. Ja hyvä niin. Eteenpäin kun mennään, niin hämmennys kasvaa: miten vitussa voi olla näin kova levy? Missään vaiheessa ei tarvitse harmitella otteen löysenemistä. Alkaa jopa harmittaa, että levy loppuu siihen yhdeksänteen biisiin ja puoleen tuntiin. Tosin sitten ei muuta kuin levy pyörimään alusta jälleen. En ole muuta malttanut kuunnella nyt tämän neljän päivän aikana, kun olen ollut Murhien onnellinen omistaja. Eikä edes tee mieli kuunnella mitään muuta.

En tiedä mitä Ruojan (ja ehkä niiden muiden) sisällä on tapahtunut, kun näin kova kokonaisuus on syntynyt. Tai synnytetty. Levy-yhtiö näemmä on ainakin vaihtunut (Spikefarmista Osasto A:han). Itse olen myös mielissäni uudenkarheasta kitaristista, joka Ajattarassa tottelee nimeä Tartunta, muuten nimeä Mynni Luukkainen, tuttu muun muassa sellaisista pikkubändeistä kuin Sotajumala. Hän tuo rintakarvoineen vähän seksikkyyttä Ajattaraankin.

Krhmmutta mikä siis on olennaista tässä levyssä, ensinäkin ihan vitun muhkeat soundit. Älä tule mulle mussuttaa jos sun levyllä on huonot soundit. Tukkoisuus tai ohuus ei vetoa minuun. Olen onnellinen, että Ajattara on ymmärtänyt miellyttää minua tällä levyllä. Iskevyyteen on Ajattara aina osannut panostaa, tämä näkyy nytkin esim. siinä, että biisien keskimääräinen pituus on jossain kolmen ja puolen minuutin paikkeilla. Muutenkin turhia krumeluureja ja hienosteluja ja pilipalijuttuja on vältetty. Hyvissä musiikkikappaleissa ei tarvitse olla muuta kuin olennainen. Täällä ei kuuluu ylituottaminen todellakaan. Kun kyseessä on dark- tai blackmetalliksi luokiteltava musiikki, arvostan kovasti sitä, että Ajattara ei pelkää kuulostaa suurempiinkin yleisöihin vetoavalta. Esim. puhtaiden vokaalien käyttö (tosin vain muutamissa kertseissä), melodiat, koukkuriffit ja -biitit ja se vokaalien rytmitys saavat varmasti undergroundmetallihipsterin nyrpistämään nenäänsä. Minä sen sijaan iloitsen niistä, ja etenkin siitä, että niitä on osattu käyttää kohtuudella. Jotkut säälittävät nykyajan whatever-core -bändit käyttävät puhtaita vokaaleja tehokeinoina liikaa, ja kuulija oikein odottaa, että milloin se hyvä kohta tulee kun tuo normiärinä on niin vitun rasittavaa. Mutta jos kyseessä on oikeasti hyvä bändi, jonka vokalisti on IHAN VITUN OIKEASTI taitava, kuten Ajattara, huomio voi keskittyä siihen kohtaan, mikä milloinkin on menossa. Voit elää nykhetkessä, jne. Ruoja on vokalistina yksi parhaista, mitä tiedän. Kuinka monta örinälaulajaa tulee mieleen, joiden sanoista saat oikeasti jotain selvää? Ei kovin montaa? Ruoja taitaa sen, ja kuulostaa samalla ihan saatanan häijyltä ja ilkeältä. Luulen tämän johtuvan siitä, että se oikeasti on ihan saatanan häijy ja ilkeä.

Levyn hyvinkin vauhdikkaan aloituksen (blastbeatia Ajattarassa? KELPAA.) jälkeen käydään välillä "rypemässä liejuissa menneen" ja "nostamassa ruumispaitaa" vähän raskaammassa ja hitaammassa meiningissä. Melkeinpä groovaavaa (meikäläisen lempisana musa-arvosteluissa) biittiä kuullaan monessa kappaleessa (esim. Apilas. Siellä moshikansa tanssii hurmiossa ja veivaa takamustaan.) ja tämä on siis yksi näistä seikoista Ajattarassa, mikä luo bändille ihan oman genrensä. Tuollaisiin rumpuratkaisuihin kun tyrkätään mukaan joku yksinkertaisuudessaan nerokas riffi ja niihin rytmitetyt vokaalit, niin ei puutu enää mitään.

Lyriikat ovat Ajattarassa vedonneet minuun aina, eivätkä ne nytkään petä. (Suosittelen muuten lukemaan Ruojan tämänvuotisen manifestin vaikkapa täältä.) Teemoissa mennään tällä kertaa jälleen lampaista hyvinkin nekrofilisiin tunnelmiin. Eipä heti tule mieleen suomeksi tehtyä kalmanhajuista laulua siitä, että "en osaa rakastaa kuin kylmää naisen lihaa" (Routalempi). Tietysti jonkinasteinen paholaisen henki Ajattaran lyriikoissa soljuu, mikä onkin hyvin olennaista bändin..sisäiselle maailmalle. Ajattaran taito on siinä, että se osaa olla kuulostamatta kornilta tällaisista teemoista laulettaessa. Esimerkiksi, levyn lopetuskappaleessa Veljet, jossa "uhrataan neitsyt suurelle kuolemalle" ei ole menty karvankaan vertaa yli. Kuvittelepa tuo jonkin ihan vitun paskan bändin lainiksi.. Helppo vetää överiksi.
Ruojan taito käsitellä suomen kieltä on ikuinen ihailuni kohde. Sanasto, äänteet ja niiden yhdistely luovat jotenkin ihan käsittämättömän synkkyyden, nimenomaan suomalaisen synkkyyden.

"Houreissa kiroissa
riipivän kauhun
se koruton virsi
niskasta sahatun
Se routaan kutoo
kanteen kuoleman kenttien
Karrelle kituu
meressä liekkien kylmien"
- Ihmisen luku


Minun arvosanani Ajattaran levylle Murhat on ihan vitun 10/10.

Levyn biisejä voi käydä kuuntelemassa MySpacessa ja Facebookissa (ja Äxän sivuilla vielä pari päivää). Päätän tämän eeppisen arvosteluni uunituoreeseen videoon kappaleesta Kunnes taivas meidät erottaa, joka on siis levyn avausraita. Ja aika vitun osuvasti valittu avausraita.
Kappale alkaa sanoin "kun äiti herää". Kuka muistaa, miten Kalmannon eka biisi alkaa? "Miks äiti ei herää?"..



Translation: IT'S A FUCKING AWESOME ALBUM, BUY IT YOU FAGGOT. 

(Kuvat: osastoa.com)

7 comments:

  1. I appreciate your comment. But there must be something wrong with you.

    ReplyDelete
  2. Nah. You just can not spot good music even if it runs past you naked while farting Troops of Doom.

    ReplyDelete
  3. Lolz.. I'm pretty sure I'd spot that.

    ReplyDelete
  4. Tajusin kyllä, sori jos odotit vittuiluvastausta.

    ReplyDelete
  5. Ei ole Äpäreen voittanutta, silti ihan O.K levy tämä.

    ReplyDelete