10/5/11

Mokoman parhaat 2/4

(Osa 1.)

No niin. Nyt päästään asiaan.

Valitettavasti Punainen kukko -EP jää tässä välistä, koska en omista sitä, koska se on perkele myyty joka paikasta loppuun jo ties kuinka monetta vuotta. Kyllähän nuo kappaleet varmasti löytyvät tuubista ja jostain, mutta Mokoman kohdalla tunnen tarvitsevani myös sen materiaalisen levyn kätösiini, jotta voisin siitä kokonaisuudessaan jotain sanoa. Nostettakoon ko. ep:ltä kuitenkin H.E.L.L., Hän ei lepää lainkaan, Mokoman coveri Chargedin A.C.N.R.:stä. Loistava.

Kurimus (2003)

Alkuvuosien taistelujen jälkeen Mokoma haistatti paskat isoille levy-yhtiöille ja perusti oman Sakara Recordsinsa, jonka alla bändin imagokin sitten muuttui täysin. Kummallinen metallin ja kevyemmän rokin välillä ajelehtiminen jätettiin taakse ja  silmään pistettiin kunnon thrash-vaihde. Kurimus onkin Mokoman metallein levy siinä mielessä, että se on bändin suoraviivaisin thrash-levy. Kurimukset lässyttelyt jäävät Silmäterä- ja Lupaus -tasolle, mitkä aiempiin ja myöhempiin lässytyksiin verrattuna ovat reilusti raskaampaa sorttia ja itsekin pystyn kuuntelemaan niitä. Jopa pms:n aikaan. Vähäsiirappisuuteen vaikuttaa myös levyn yleinen soundimaailma, joka on jollain tapaa kylmä. Varsinkin kitarasoundi - ja itse asiassa myös Markon vokaalit. Eli meininki on siis jotenkin tunteettomampi ja... teräksinen. Jos näin voi sanoa. I.e. tosi maskuliininen.

Kurimukselta ei löydy huonoja vetoja. Kun lässyttelyt ja kummallisuusmelodiat loistavat poissaolollaan ja thrash-hurjastelu, mollimelodiat ja kylmä ärinä puolestaan on nostettu etualalle, ei tulos voi olla kovin huono. Tämä piittaamattomuus ja menneille pyllistäminen Kurimuksella on aivan loistavaa. Se kylmyys kuitenkin tekee tästä levystä emotionaalisesti vaikeammin lähestyttävän. Kyllä. En ole saanut tähän samanlaista tarttumapintaa kuin vaikkapa kolmeen seuraavaan levyyn, joilla Mokoman oma sekalainen tyyli on jo selkeämpi.
En kuitenkaan pistäisi pahakseni, jos Mokoma nykyisillä taidoillaan palaisi tähän thrasheimpaan olomuotoonsa. Tämä on selkeästi hyvä ja bändille sopiva olomuoto, jolle minunkaan ei tarvitse välillä nyrpistellä snobinenääni.

Kurimuksen parhaisiin vetoihin voisin laittaa levyn kaikki kappaleet, mutta tässä nyt muutama nosto:
- Takatalvi. Tää nyt on aika itsestäänselvä. (Tsekkaathan myös tämän.) Välillä sitä jää miettimään, miten jostain takatalvesta voi tehdä uskottavan thrash-kappaleen, mutta näin se nyt vaan on. Se vaatii taitoa. (Onhan Mokomalla rässivetoja myöskin esim. migreenistä.)
- Houkka. Lyhyet ja vauhdikkaat vedot kuuluvat Mokoman bravuureihin, tässä niistä yksi. (Paska laatu, sori.)
- Liiton loppu. Tämä menee kastiin "raskaat hitaat". Loppupuolella kolkutellaan (Mokoman tasolla) jo eeppisyyden ovia. Liekkö Mokoman pisin kappale tässä?
- Punainen kukko. Punainen kukko on niin legenda. Lyriikatkin menee parhaimistoon. Tästä biisistä vois tehdä elokuvan.



Kokonaisarvosanani Kurimukselle on 8,89/10. Koska kylmyys.


Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004)

Kurimuksen harjoittelun ja höyryjenpäästelyn jälkeen Mokoman omalle tyylille oli viimein tilaa muovautua. Thrash-meiningissä pitäydytään, mutta tältä levyltä löytyy paljon monipuolisempaakin materiaalia - skaala on kaiketi laajin tähänastisista Mokoman levyistä. Löytyy perushittiä, hitaampaa ja raskaampaa synkistelyä, muutama herkistely, ja sitten sitä nopeaa ja suht brutaalia thrash-hurjastelua loistavin sävellyksin ja lyriikoin. Tuosta viimeisestä ryhmästä yllättäen löytyy ne omat suosikkini. Oikeastaan kaikki kyseiseen ryhmään lukeutuvat kappaleet ovat poikkeuksellisen hyviä.
Sikäli ristiriitoja levyltä kyllä löytyy, omassa päässäni siis: jotkut kappaleet, kuten Minä elän!, Hiljaisuuden julistaja ja Kiellän itseni ovat täydellisiä ja ajattomia Mokoma-klassikkoja, kertakaikkiaan loistavia, mutta sitten levyltä löytyy myös sellaisia kappaleita, jotka eivät missään vaiheessa ole minua sytyttäneet: erityisesti Uni saa tulla (kategoria: herkistely) ja Hyinen syli (kategoria: hidas, raskas, ahdistava).
Pakko se on silti myöntää, että kenties juuri sen oman tyylin löytymisen myötä TMRH lukeutuu Mokoman parhaimpien levyjen joukkoon.

Tässä muutamia levyn klassikkoja:
- Hiljaisuuden julistaja. Hirveä huuto päällä ja hiljaisuutta julistetaan.. Me gusta. Sopivan brutaali, Markon vokaalit ihan nappiin, ja juuri tuo lyyrinen ilmaisu tekee tästä juuri sen mitä Mokoma on.
- Kiellän itseni. Tippuu samaan loistavaan luokkaan edellisen kanssa. Vokaalit pääosin puhtaat, ja niitä ei ole vedetty missään kohtaa yli. Tasapaino.
- Vade retro, satana! Tarviiks tästä sanoo mitään? Tällaista raivoa soisin Mokomaan enemmänkin.
- Sudet ihmisten vaatteissa. Tämä herkistelykin pysyy tasapainossa. Mukava sing along -kertsi, poljento aika poppis, mutta hevikitarat ja basso pitävät tämän kuitenkin sopivan raskaana.
- Minä elän! Tämä menee Mokoman koko tuotannon top vitoseen mun listalla. Ihan silkkaa timanttia, tuon riffin keksinyt on nero. Arvatkee kuka? Ei kai Kuisma? No ei kai! Kuismahan se.

Tässä Mokoma-dvd:ltä (Mäntit tien päällä, loistavaa komediaa) ripattu Minä elän -musiikivideo, jossa tosin ensimmäiset pari minuuttia yleistä muusikkohäröilyä. Ihan hauskaa sellaista. Nasevaa kommenttia Kuismalta myös kesken musisoinnin. Loistavan energinen musavideo.



Kokonaisarvosana Tämän maailman ruhtinaan hoville menee jo melkein ysiin. Siis tosi hankala tämäkin, mutta sanotaan 8,95/10.  Koska ne muutamat ahdistavat kohdat. Muuten aika timantti.

2 comments:

  1. Tyyrpuuri paapuri paapuri paa... YH, no thanks :S Tuota kappaletta lukuunottamatta TMRH on kyllä mun suosikki Mokomalta. Vaikka sen ohella Kurimus & Luihin ja ytimiin onki mun kirjoissa aika tasaväkinen kolmikko.

    ReplyDelete
  2. Nimenomaan noi tyyrpuuri-paapuurit ahdistaa ihan helvetisti :I Argh.
    Mun suosikki Mokoma-albumeista, ja aika ylivoimainen sellainen, tulee käsittelyyn varmaankin seuraavassa osassa. Ei ole mikään noista mainitsemistasi..

    ReplyDelete