11/26/11

Levyjen ostamisesta

Musiikista nauttivana ja sitä paljon kuuntelevana ihmisenä sitä törmää aika usein tähän moraaliseen kysymykseen musiikin taloudellisesta tukemisesta. Nyt digiaikakautena musiikin varastaminen on tehty niin helpoksi, että keskivertokansalainen harvemmin enää ostaa musiikkia materiaalisessa tai digitaalisessa muodossa. Muusikon laiha lohtu tästä on se, että ehkä ihmiset nauttivat varastetustakin musiikista ja saattavat levittää sen mainetta, mutta taloudellisesti muusikko ei tästä hyödy. Onneksi intohimoisemmin musiikkiin suhtautuvat kuuntelijat tuntuvat olevan edelleen perinteisten cd-levyjen ja vinyylien (ja jopa kasettien) hankkimisen kannalla, josta bändeille on jotain taloudellistakin hyötyä. Ja taitaa maksulliselle digimusiikillekin olla yleisönsä. Lienee kuitenkin niin, että ainakaan Suomen mittakaavassa keskisuosittu bändi ei todellakaan elätä itseään yhteenlasketuilla levymyynnillä ja keikkatuloilla.

Ideaalimaailmassa, joka olisi rahaton, musiikkia tai taidetta ei tarvitsisi arvottaa rahassa. Mutta nyt, kun elämme vielä maailmassa, jossa kaikki maksaa, olisi vain oikeudenmukaista, että muusikot saisivat palkkansa luomistuotteistaan, joihin on käytetty paljon aikaa ja energiaa. Tässä suhteessa kärsin itse ajoittain huonosta omatunnosta, koska en todellakaan maksa kaikesta kuluttamastani musiikista. Mutta en tiedä onko se huono omatunto tässä ihan järkevää. Eihän kaikesta kuluttamastaan taiteesta vain voi maksaa, vai voiko? Pitäisikö siitä kaikesta maksaa? Tekijöidensä toimeentulon kannalta kyllä, mutta minusta taidetta on ihan helvetin huono mitata rahassa. Taide on subjektiivinen kokemus. Tämä rahan pyörittämä systeemi pakottaa meidät siihen, että taiteilijoiden on pakko pyytää luovuudestaan palkkiota ja silti usein tehdä sen päälle jotain normiduunia. Minä en pidä rahasta.

Systeemi kusee ja systeemi on se, joka aiheuttaa minulle päänsärkyä tässä asiassa. Tarkkailkaamme hetki minun musiikinkulutustani. Tykkään omistaa musiikkia materiaalisessa muodossa ja tykkään näperrellä levyjä ja tutkia kansilehtisiä, mutta oikeasti kuuntelemastani musiikista aika pieni osa päätyy levyhyllyyn. Tähän mennessä tänä vuonna olen ostanut 16 levyä, ja muutaman ajattelin vielä hankkia. Noista täyteen hintaan ostettuja ei ole kuin muutama. Rahaa niihin on mennyt 163,10 euroa (plus mahdolliset postikulut), eli ei nyt niin kamalasti. Pyrin ostamaan vain levyjä, joista todella pidän. Nykyään siihenkin voi vaikuttaa kun useimpia levyjä pystyy kuuntelemaan netissä ennen ostopäätöstä.
Levyt on kuitenkin aika pienessä osassa siitä musiikista mitä kuuntelen, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole laittaa rahaa jokaiseen albumiin tai kappaleeseen joka sattuu miellyttämään. Netistä löytyy Spotify, YouTube, jopa MySpace, SoundCloud ja muut vastaavat palvelut, joita käytän, mutta olen myös aika uskollinen kivijalkakirjaston asiakas. Mainstreamimpaa ja jotain harvinaisempaakin osastoa löytyy ainakin Jyväskylän kaupunginkirjastosta aika hyvin. Luokka 78.89112 eli heviosasto on aika hyvässä kuosissa siellä. Kirjaston levyissä pääsee käsiksi siihen materiaan: kansitaiteeseen ja muuhun mahdolliseen. Silti on aika perverssiä, että en lataile netistä laittomasti musiikkia koneelleni, mutta sen sijaan noita kirjaston levyjä kopioin ihan huoletta ja niistä onkin kertynyt omaan käyttöön aika järjettömän suuri mp3-kirjasto. Sehän on laillista. Siitä en tiedä, meneekö muusikoille kirjaston lainauskertojen perusteella joku minimaalinen määrä rahaa per vuosi, mutta vaikka menisikin, niin en tiedä onko kirjaston levyjen kopionnissa moraalisesti niin suurta eroa netistä imutteluun.

Niin. Olikos minulla joku pointti tässä? No, kuten sanoin, mielestäni taidetta ei voi mitata rahassa. Raha on perseestä ja raha on se, mikä on vialla nykymaailmassa. Minun mielestäni musiikkia kohtaan tuntemani arvostus, intohimo ja ns. fanitus on paljon suurempaa kuin raha. Tässä kohtaa makaroonilla elävää muusikkoa nauratti niin, että se purskautti kahvit näytölle. Köyhä opiskelija siellä puhdistaa huonoa omatuntoaan! Ei se minun arvostus tuo sille leipää pöytään. Ei tuo, mutta eikö se ole jotain sekin, että sen muusikon hengentuotokset synnyttää minussa, kuuntelijassa, jotain syvempiä tunteita. Ei sitä voi mitata rahassa.

Tuon sanottuani totean kuitenkin sen, että kun vielä rahan maailmassa elämme, niin toki käytän mielelläni levyihin sen määrän pennosia kun käytän. Jos elintasoni tästä joskus nousee, niin käytän varmasti enemmänkin. Mutta minulle se Ajattaran diskografia levyhyllyssäni ei ole jonkun tietyn rahamäärän arvoinen asia. Se on jotain paljon enemmän.

Ekologiselta kannalta olisi toki järkevämpää hankkia musiikkinsa digimuodossa eikä kasvattaa muoviröykkiötä kotiinsa, mutta olkoon tuo levyhylly se paheeni. Cd-levyissä ja niiden koteloissa on vaan jotain niin miellyttävää. Kauniita kuvia ja kauniita värejä ja sitten ne voi kaikki asettaa nätisti riviin ja järjestää milloin aakosjärjestykseen, milloin genrejärjestykseen, milloin epäjärjestykseen.. Hmm.. Levyfetissi.. Oma kokoelmani käsittää tähän mennessä reilut 300 ns. "aitoa" levyä. Jonkun verran kokoelma elää, kun hankkiudun eroon virheostoksista ja ostan uusia. Ihan kaikkea ei voi säästää vain levyfetissin varjolla. Josta puheen ollen, jos ketään kiinnostaa Bullet for my Valentinen The Poison, Damen So Was It Worth Dying for, Cat Powerin The Greatest tai Superchristin The Introduction/Place to Give, niin voin myydä erittäin huokeaan hintaan.. Älkää kysykö miten nuo levyt ovat päätyneet minulle..

Kaiki huonot kuvat omasta kokoelmastani.

4 comments:

  1. Hyviä pointteja.

    Samaa mieltä siitä, että taidetta on paha mitata rahassa. Mieleen tuli tässä yhteydessä esimerkiksi palveluammatit, toiselle asiakkaalle jokin palvelutapa sopii paremmin kuin toiselle, vaikka laadullisesti olisi kyse yhtä osaavasta ammattilaisesta. Jonkinlaista korvausta taiteeseen tai palveluun käytettyä vaivaa ja ammattitaitoa vastaan on oikeudenmukaista käyttää, ja raha on siihen minusta aika kätevä keino. Vaikka se vähän nurinkurista onkin.

    Levymyynnillä harva tosiaan tienaa leipänsä, keikoilta tulee yleensä artistille enemmän korvausta. Tuen itse molempia muotoja, parhaassa tapauksessa ne tukevat toinen toisiaan, sitä minun saamaa taiteellista kokemusta.

    Se, että omistaa jonkin levyn fyysisenä kopiona ja pääsee sitä kautta siihen fiilikseen, että nytpä asennoidun kuuntelemaan tätä tuotosta, tuottaa minulle paljon enemmän mielihyvää kuin se, että kuuntelisin levyä vaikka koneelta, vaikka musiikki on tietysti sitä yhtä ja samaa. :)

    ReplyDelete
  2. Jep. Totta tuo, että kuuntelufiilis on erilainen kun omistaa levyn. Sen levyn valitseminen hyllystä ja soittimeen laittaminen ja jopa se, että lyriikoita voi seurata bookletista.. Eipä sitä voi oikein verrata pelkkään mp3-tiedostoon.

    ReplyDelete
  3. Hieno kirjoitus!

    Itse olen onnistunut pääsemään omasta materialismista sen verran eroon, että en aina koe niin tarpeelliseksi fyysisen levyn hyllyyni saamista. Tähän tietysti auttaa se, että on köyhä opiskelija eikä ole varaakaan siihen lähellekään niin usein kun haluaisi...

    Nyt olen yrittänyt siirtyä siihen, että ostaisin vain kotimaisten (tai muutoin pienempien) artistien levyjä heidän toimintansa tukemisen vuoksi. Luulenkin, että vain yhtä lukuunottamatta kaikki tänä vuonna ostamani levyt ovat olleet melko pienten kotimaisten bändien levyjä. Yksi poikkeus oli Anaal Nathrakhin Passion, koska se nyt vaan oli pakko bändin suurena fanina saada itselle. Mutta muut minua kiinnostavat ulkomaalaiset ja vähän tunnetummat aktit, joilta on tänä vuonna tullut uutta tavaraa (Tom Waits, The Strokes jne.) olen kylmästi kuunnellut vain netin suomin mahdollisuuksin. Mutta oli kyseessä sitten hieno deluxe edition tai joku kälyinen mp3-tiedosto, niin jos se vain on hyvää musiikkia, siitä voi kyllä luottaa saavansa aina vahvoja elämyksiä itselleen. Mitä nyt vähän saattaa omatunto kolkuttaa.. :)

    ReplyDelete
  4. Kyllä. Hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, formaatista riippumatta.

    Ihan fiksua juu kannattaa pienempiä artisteja levyostoksilla. Isommat bändithän nykyään yrittää kehitellä lisämateriaaleja levyihin, joilla houkutella faneja cd-levyn ostoon.. Kuten vaikka tuo Mastodonin "augmented reality experience" uusimman levyn erikoispainoksessa. Juu, sorruin siihen. Ja Äxässä on aika usein uutuuslevy + paita -paketteja, jotka toisinaan puhuttelee minua.. :p Näin sitä kuluttajaa viedään.

    ReplyDelete