6/16/14

Sentenced, Marras ja Lopakka

Edesmenneen Sentencedin sekä nykyisen KYPCKin kitaristi Sami Lopakka julkaisi ensimmäisen, Marras-nimeä kantavan romaaninsa puolisen vuotta sitten. Kirja kertoo oululaisen metalliyhtyeen seikkailuista kuukauden kestävältä Euroopan kiertueelta. Lopakan mukaan kirja on todellisuuteen pohjaavaa fiktiota.

Vanhalle Sentenced-fanille Marras on kiehtovaa luettavaa. Sentenced oli aikoinaan niitä ensimmäisiä raskaamman sarjan yhtyeitä, joita lähdin kuuntelemaan. Siinä teini-iän kynnyksellä se tuntui jotenkin huojentavalta, että näin avoimesti elämästä voi valittaa ja kieriä masennuksessa, tuskassa ja itsesäälissä, kuten Sentenced teki. Varmasti se lievensi kasvavan nuoren angstia, mutta toisinaan olen miettinyt kuinka kauaskantoiset jäljet tällaisen musiikin kuuntelulla on ollut. Liekö vaikuttanut omaan kehitykseen se, että näiden bändien myötä se masistelu oli jotenkin hyväksyttyä ja suotavaakin. Toisaalta en tiedä mihin olisin angstini purkanut ilman musiikkia.

Varsinkin Crimson on ollut minulle yksi tärkeimmistä levyistä ikinä ja osaan sen vieläkin etu- ja takaperin ulkoa. Se on jännä huomata, miten omaa kasvuaan on voinut peilata sitä kautta, miten tuohon levyyn suhtautuminen on muuttunut vuosien saatossa. Välillä naurattaa, miten tosissaan joitakin biisejä nuorempana on ottanut, ja sitten taas toisista löytää uusia samaistumisen kohteita näin vanhempana. Ja sitten on niitä, joihin suhtautuminen säilyy ja syvenee vuosien myötä.

Lopakka kirjoitti suurimman osan Sentencedin lyriikoista ja hänen tyylinsä tuli tunnetuksi synkeistä morkkikseen, masennukseen, itsemurhaan, kuolemaan ja muuhun mukavaan liityvistä teemoista. Raja mustan huumorin puolelle ylitettiin monesti, vaikka sekin varmasti riippuu ihan siitä, miten kuulija kuulemansa ottaa. Yhdistettynä mm. leadkitaristi Miika Tenkulan (R.I.P.) ja myös Lopakan omiin lohduttomiin sävellyksiin, nuo sanat veivät pimeille poluille. Ja menestykseen. Siinä rehellisessä valittamisessa on jotain, mihin lukemattomat kuuntelijat ovat voineet samaistua. Rehellinen valittaminen teemana jatkuu myös kirjassa. Jatkuvasti on joku asia päin persettä, ja hauskaa on vain nousuhumalassa ja silloin tällöin lavalla.

Tunnelmat kirjaa lukiessa vaihtelivat laidasta laitaan. Tarina on erittäin mukaansatempaava eikä kirjaa malttaisi laskea välillä käsistään, mutta sitten taas toisinaan oli pakko pitää taukoja, kun ainainen lohduttomuus alkoi suoranaisesti ärsyttää. Tämän olen huomannut muissakin synkempiin teemoihin liittyvissä jutuissa, kun olen kasvanut ja kypsynyt ja tajunnut sellaisen yksinkertaisen asian, että positiivinen energia ja optimistisuus ovat elämässä niin paljon voimakkaampia voimia kuin ainainen negatiivisuudessa rypeminen. Se, mihin keskityt, lisääntyy elämässä - ja tämän kun ymmärtää, niin ymmärtää myös sen, miksei pääse iänikuisesta pessimistisyydestä eroon. Aikuisten miesten lohduttomuutta on siksi vaikea ymmärtää. Bändi on pääesintyjänä Euroopan kiertueella ja yleisömäärät nousevat jopa tuhansiin - eikö tällaisista asioista olisi aihetta ottaa ns. rahat pois ja nauttia, kun kerran tähän asti on päästy. No ei. Kiertueella jokaista jätkää vituttaa, ja vitutusta lääkitään totutusti viinalla, jonka kohtuuton käyttö vain pahentaa vitutusta. Viinasta valitetaan, muttei sitä silti jätetä ottamatta, vaan otetaan juoppohulluuteen saakka. Päähenkilöä ahdistaa, kun jätti kotiin viimeisillään raskaana olevan vaimonsa lähteäkseen paskalle kiertueelle. Välillä hän leikittelee ajatuksella itsemurhasta ja pohtii, olisiko syntymättömälle lapselle parempi, jos isää ei olisikaan.

En tiedä olisinko näin moraalisaarnaava, jos kirja olisi pelkkää fiktiota. On kirjassa mukaviakin juttuja, kuten koomiset henkilöhahmot, mustaan huumoriin verhottu lupsakkuus, äijien välinen rakkaus ja arvostus. Suomalaisten miesten kommunikointi. "Kommunikointi." Pohjoissuomalainen junttius ja junttiromantiikka, kuten se, miten takorautainen vihkisormus kolahtaa "miehekkäästi" suomalaiseen olutpulloon, mutta ranskalaista olutpulloa vasten se vain kilahtaa säälittävästi. Muutamassa kohtaa sai ihan nauraa ääneen.

Voi olla, että tuollaista rundaamisen ja muusikon elämän tuskaa ja ahdistusta ei ymmärrä, jos sitä ei ole kokenut, ja siksi sillä mässäily ja ainainen valittaminen ilman aiettakaan parantaa fiiliksiä laittaa ärsyttämään. Tulee myös mieleen, että jos on tuollaisen polun elämälleen valinnut, ja varsinkin Sentencedin pitkän uran ajan ammentanut siitä tuskasta musiikkia, niin päähän valetuista ajatusmalleista on aika vaikea luopua. Sentencedin Crimsonilta löytyvä kappale Home in Despair kuvaa mielestäni tuota konseptia aika hyvin. Se epätoivo on jotenkin niin kotoisa tunne, ei siitä välttämättä haluakaan pois.


Marrasta on hypetetty ykkösen aamuteeveessä ja Me Naisissa asti. Me Naisten kuvassa Lopakka hymyilee. Jutuista päätellen miehellä menee nykyään hyvin. Ehkä tuossa kirjan kiertueen paskamaisuudessa kyse oli lopulta siitä, että päähenkilöä ei ollut tehty kiertue-elämää varten, ja kun bändin elonkaarikin oli tulossa tiensä päähän, oli kaikkien tunnelmat surkeat. Oli miten oli, kirja sai minut ainakin romantisoimaan Sentencediä ja kaivamaan vanhat levyt esille.

No comments:

Post a Comment